D-miehet (ja naiset)
Eilen tietoon tuli yllättäviä uutisia Suomea koskettavasta doping tapauksesta. Matti Helminen pääsi valitettavasti otsikoihin. Siitä alkoi sitten facebook feediin ilmestymään kaiken karvaisia kommentteja jotka surettavat. "Hyi yök!"
Mua raivostuttaa tämä kärähtäneen pyöräilijän ristiinnaulitseminen. Miksi? Koska pyöräily on joukkuelaji.
Suomessa on vielä todella hentoinen kulttuuri siihen mitä tulee joukkueena ajamiseen. Meillä se joukkue ajaminen tarkoittaa useimmiten sitä että kuskeilla on samanlaiset ajoasut ja siihen se joukkuehenki sitten jääkin satunnaisia loppukirissä auttamista lukuunottamatta.
Ammatikseen ajavia tiimejä voi verrata vaikkapa helposti käsitettävään lätkäjoukkueseen. Siinä lajissa ei pärjää yksilö, kaikki tekevät tiiviisti töitä joukkueen menestyksen eteen. Kemioiden on pelattava joukkueenjohdon ja pelaajien kesken, muuten hommasta ei tule yhtään mitään.
Ammattipyöräilijät ja tiimin muut jäsenet saavat muutakin kuin pelkkää palkkaa, nimittäin kisoista saadut voittorahat jaetaan aina koko tiimin kesken tasan. Aina. Se motivoi kaikkia yrittämään parhaansa ja auttamaan tiimin staraa saavuttamaan hyvän sijoituksen ja kaikki ihan oikeasti hyötyvät siitä tiiminä toimimisesta ja itsensä likoon laittamisesta
Aina ei ollut näin, 1900-luvun alussa homma oli vielä lapsen kengissä, miehet oli rautaa ja pyörät terästä ja omaa jaksamista avitettiin vähän kaikennäköisillä konsteilla. Pikkuhiljaa pyöräily joukkuelajina muotoitui sieltä alkuaikojen hämäristä siihen mitä se on tänä päivänä.
Osa asioista jäi hämärän peittoon ja se on douppaus. Miksi sitä tehdään? Itse tutkiskelisin asiaa tapakulttuurina joka on todella kehittänyt voimakkaat perinteen itselleen sadan vuoden aikana. Se jopa muistuttaa vähän kylmäsodan eri osapuolten asevarustelua. Kun naapuri hommasi juuri ydinkärkiä niin pitääpä sitä itsekkin varautua samalla setillä, ei voi jäädä kakkoseksi.
Tavat pyöräilyssä periytyvät isältä pojalle. Vanhat ammattilaiset siirtyvät usein parrasvaloista kulissien taakse johtamaan organisaatiota oman uransa aikana oppimillaan tavoilla jotka ovat peräisin heiltä edeltäneiltä vanhoilta staroilta. pyöräilyssä on lukuisia kirjoittamattomia sääntöjä ja tapoja.
US Postalin tapaus on järkyttänyt koko maailmaa. Lance ja kumppanit olivat kaikki yhdessä ja järjestelmällisesti parantaneet tiimin suorituskykyä laittomilla aineilla. Siihen eivät osallistuneet pelkästään starat vaan myös apukuskit ja kaikki olivat hommassa mukana. Miksi? Koska tämä on joukkuelaji ja jos et toimi joukkueen normien mukaan, niin ei sinulla myöskään ole välttämättä mitään asiaa kyseiseen joukkueeseen. Kun kaikilla on sama riski niin joukkue toimii paremmin ja kaikki ovat samalla viivalla.
Hienoa tässä on se että koko joukkue kärähti ja koko tiimiä rankaistaan postuumisti. Kipeitä haavoja tässä prosessissa syntyy aivan varmasti ja niiden parantumisessa kestää pitkään. Mutta ehkä fakkiutunutta tapakulttuuria vielä pystytään muuttamaan ja sitä ei enää siirrettäisi seuraavalle sukupolvelle.
Tästä syystä minua suututtaa sen yhden onnettoman apukuskin ristiinnaulitseminen kun takana on pyörimässä vähän isommat rattaat. Miten systeemi on onnistuttu kehittämään siihen suutaan että ainoastaan kärähtänyt kärsii? Miksi asiaa ei ole lähdetty lähestymään siltä kannalta että myös tiimi saisi sanktioita jokaisesta kärähtäneestä kuskista? Näin saatettaisiin saada pikkuhiljaa muuttumaan se hiljainen hyväksyntä tai kannustaminen joka käryn käydessä muuttuu julkiseksi kivittämiseksi.
Ei, en ole douppaamisen kannalla, siihen kun liittyy lukuisia terveysriskejä ja se on aika järjetöntä puuhaa. Mutta en myöskään tykkää tästä systeemistä jossa joukkuelajista tuleekin yksilölaji ja henkilökohtainen helvetti.
Miksi tämä tapaus sitten nostatti halun kirjoittaa? Mies otsikoiden takana on tullut tutuksi kuunnellessa monia tarinoita miehen paremmin tuntevilta henkilöiltä ja olenkin sitä kautta alkanut syvemmin ymmärtämään mitä on ajaa ammatikseen pyörää Euroopassa. En kadehdi, nostan hattua pitkän uran johdosta ja olen syvästi pahoillani että aika moni taisi tänään ensimmäistä kertaa kuulla koko henkilöstä.
Viikonloppuna menin työkaverini tupareihin. Siellä tapasin pyöräilyä harrastavan henkilön joka esitti minulle muutaman todella kummallisen kysymyksen:
"Miksi Tour de Helsingin voitto menee aina Viroon? Kun Tallinnassa käy ja siellä ei koskaan näe ainuttakaan pyörää, niin miten sellainen maa voi voittaa aina TdH:n? Toi on mun mielestä todella noloa Suomalaisten kannalta."
Kun ymmärtämys kilpapyöräilystä on valitettavasti tätä tasoa niin ymmärrän aavistuksen paremmin ihmisten hassun suhtautumisen asioihin. Suomeen on pikkuhiljaa rantautunut muita pyöräilyn tapakulttuuriin kuuluvia asioita joten toivottavasti ymmärrys siitä mitä kilpapyöräily on ja mikä on se tapa edetä lajissa tulee laajemminkin tutuksi jossain kohtaa.
Jääkiekko ja jalkapallo taitavat oikeasti olla meidän ainoat isommat joukkuelajit. Suomi on yksilökeskeinen ja sen kyllä huomaa, ehkä jossain kohtaa mekin muutumme.
Ylläoleva teksti edustaa 100% omia mielipiteitäni eikä niitä tule assosioida minkään tahon mielipiteiksi.
Mua raivostuttaa tämä kärähtäneen pyöräilijän ristiinnaulitseminen. Miksi? Koska pyöräily on joukkuelaji.
Suomessa on vielä todella hentoinen kulttuuri siihen mitä tulee joukkueena ajamiseen. Meillä se joukkue ajaminen tarkoittaa useimmiten sitä että kuskeilla on samanlaiset ajoasut ja siihen se joukkuehenki sitten jääkin satunnaisia loppukirissä auttamista lukuunottamatta.
Ammatikseen ajavia tiimejä voi verrata vaikkapa helposti käsitettävään lätkäjoukkueseen. Siinä lajissa ei pärjää yksilö, kaikki tekevät tiiviisti töitä joukkueen menestyksen eteen. Kemioiden on pelattava joukkueenjohdon ja pelaajien kesken, muuten hommasta ei tule yhtään mitään.
Ammattipyöräilijät ja tiimin muut jäsenet saavat muutakin kuin pelkkää palkkaa, nimittäin kisoista saadut voittorahat jaetaan aina koko tiimin kesken tasan. Aina. Se motivoi kaikkia yrittämään parhaansa ja auttamaan tiimin staraa saavuttamaan hyvän sijoituksen ja kaikki ihan oikeasti hyötyvät siitä tiiminä toimimisesta ja itsensä likoon laittamisesta
Aina ei ollut näin, 1900-luvun alussa homma oli vielä lapsen kengissä, miehet oli rautaa ja pyörät terästä ja omaa jaksamista avitettiin vähän kaikennäköisillä konsteilla. Pikkuhiljaa pyöräily joukkuelajina muotoitui sieltä alkuaikojen hämäristä siihen mitä se on tänä päivänä.
Osa asioista jäi hämärän peittoon ja se on douppaus. Miksi sitä tehdään? Itse tutkiskelisin asiaa tapakulttuurina joka on todella kehittänyt voimakkaat perinteen itselleen sadan vuoden aikana. Se jopa muistuttaa vähän kylmäsodan eri osapuolten asevarustelua. Kun naapuri hommasi juuri ydinkärkiä niin pitääpä sitä itsekkin varautua samalla setillä, ei voi jäädä kakkoseksi.
Tavat pyöräilyssä periytyvät isältä pojalle. Vanhat ammattilaiset siirtyvät usein parrasvaloista kulissien taakse johtamaan organisaatiota oman uransa aikana oppimillaan tavoilla jotka ovat peräisin heiltä edeltäneiltä vanhoilta staroilta. pyöräilyssä on lukuisia kirjoittamattomia sääntöjä ja tapoja.
US Postalin tapaus on järkyttänyt koko maailmaa. Lance ja kumppanit olivat kaikki yhdessä ja järjestelmällisesti parantaneet tiimin suorituskykyä laittomilla aineilla. Siihen eivät osallistuneet pelkästään starat vaan myös apukuskit ja kaikki olivat hommassa mukana. Miksi? Koska tämä on joukkuelaji ja jos et toimi joukkueen normien mukaan, niin ei sinulla myöskään ole välttämättä mitään asiaa kyseiseen joukkueeseen. Kun kaikilla on sama riski niin joukkue toimii paremmin ja kaikki ovat samalla viivalla.
Hienoa tässä on se että koko joukkue kärähti ja koko tiimiä rankaistaan postuumisti. Kipeitä haavoja tässä prosessissa syntyy aivan varmasti ja niiden parantumisessa kestää pitkään. Mutta ehkä fakkiutunutta tapakulttuuria vielä pystytään muuttamaan ja sitä ei enää siirrettäisi seuraavalle sukupolvelle.
Tästä syystä minua suututtaa sen yhden onnettoman apukuskin ristiinnaulitseminen kun takana on pyörimässä vähän isommat rattaat. Miten systeemi on onnistuttu kehittämään siihen suutaan että ainoastaan kärähtänyt kärsii? Miksi asiaa ei ole lähdetty lähestymään siltä kannalta että myös tiimi saisi sanktioita jokaisesta kärähtäneestä kuskista? Näin saatettaisiin saada pikkuhiljaa muuttumaan se hiljainen hyväksyntä tai kannustaminen joka käryn käydessä muuttuu julkiseksi kivittämiseksi.
Ei, en ole douppaamisen kannalla, siihen kun liittyy lukuisia terveysriskejä ja se on aika järjetöntä puuhaa. Mutta en myöskään tykkää tästä systeemistä jossa joukkuelajista tuleekin yksilölaji ja henkilökohtainen helvetti.
Miksi tämä tapaus sitten nostatti halun kirjoittaa? Mies otsikoiden takana on tullut tutuksi kuunnellessa monia tarinoita miehen paremmin tuntevilta henkilöiltä ja olenkin sitä kautta alkanut syvemmin ymmärtämään mitä on ajaa ammatikseen pyörää Euroopassa. En kadehdi, nostan hattua pitkän uran johdosta ja olen syvästi pahoillani että aika moni taisi tänään ensimmäistä kertaa kuulla koko henkilöstä.
Viikonloppuna menin työkaverini tupareihin. Siellä tapasin pyöräilyä harrastavan henkilön joka esitti minulle muutaman todella kummallisen kysymyksen:
"Miksi Tour de Helsingin voitto menee aina Viroon? Kun Tallinnassa käy ja siellä ei koskaan näe ainuttakaan pyörää, niin miten sellainen maa voi voittaa aina TdH:n? Toi on mun mielestä todella noloa Suomalaisten kannalta."
Kun ymmärtämys kilpapyöräilystä on valitettavasti tätä tasoa niin ymmärrän aavistuksen paremmin ihmisten hassun suhtautumisen asioihin. Suomeen on pikkuhiljaa rantautunut muita pyöräilyn tapakulttuuriin kuuluvia asioita joten toivottavasti ymmärrys siitä mitä kilpapyöräily on ja mikä on se tapa edetä lajissa tulee laajemminkin tutuksi jossain kohtaa.
Jääkiekko ja jalkapallo taitavat oikeasti olla meidän ainoat isommat joukkuelajit. Suomi on yksilökeskeinen ja sen kyllä huomaa, ehkä jossain kohtaa mekin muutumme.
Ylläoleva teksti edustaa 100% omia mielipiteitäni eikä niitä tule assosioida minkään tahon mielipiteiksi.
Kommentit
Lähetä kommentti